Photo Diary/Valokuvapäiväkirja


Last Friday we had an opportunity to listen to an artist telling how he creates his work. Mr. Einari Hyvönen described thoroughly his creative work which includes personal efforts, collaboration with associates and lengthy meditation upon each work. In the actual situation it was intriguing to find out how determined and persistent artist’s work can sometimes be. Anyway, during the session I wasn’t able to make any connections with my professional work not to mention our ongoing creative collaboration course.

In our collaborative work we have begun to build a photo carpet in Instagram with a background story about human Juliet and cyborg Romeo in not-so-far future. There are some astonishing photos in Instagram with a hashtag #belovedfutures. You can see them also in Tagboard I’ve begun to take photos about connection between nature and technology. Earlier I haven’t had an idea about the link between the storyline of our performance and my own theme. The picture below brought about a realization about it: nature is, in this case human Juliet and technology the cyborg Romeo. The contradiction between them is visible here, even though the picture is just about good enough.

O Romeo, Romeo, wherefore art thou, Romeo?
O Romeo, Romeo, wherefore art thou, Romeo?

I think that this process of piecemeal comprehension is quite similar to what mr. Hyvönen described in his own creative work.


The May Day at the Oulu area was cold and windy, which is not unusual at all. All the same, we went to see Koiteli rapids at Kiiminki. It’s always an awesome sight during spring flooding, even though the Kiiminki River isn’t very big compared to rivers around the world. I took the following picture on a dead standing tree at the river side. You can see there’s a nail fastened to the trunk, and it makes a neat combination with marks made by some tree eating insect.

- Nature pierced by technology
Nature pierced by technology

The combination makes me think about humanity as users of technology. Technology used in our culture tends to be destructive. At the same time, with technology we create fascinating things, and we wouldn’t be human without technology. There’s an interesting contradiction, which we barely have been able to control so far. Solving it may be impossible, as it is a running object in a sense Yrjö Engeström has defined. In order to keep this contradiction under control, in my opinion we need creativity and collaboration. Without them, our technology might be our ruin.


Collaboration is a strange phenomenon – where ever you look for it, you see it. It’s obvious that collaboration is human. In fact humanity is fundamentally collaboration. A couple of weeks ago we had an interesting collaborative session that included science, food and beverages, music and poetry. It’s an idea a friend of mine created a couple of years ago and sessions like these have been going on in his home every now and then about a year. Last time we had a presentation upon hygiene hypothesis, beer brewing and the history of hysteria. I took the next picture during the last presentation. You can see in the screen the words placebo and nocebo and the lecturers’ shadow hovers in the background. A combination of technology and light.

Mr. Turunen speaks about hysteria

These sessions are called Aurora Borealis. They are an ingenious example about mixing human culture, togetherness and science together. It’s impossible to tell which part is the best – the mixing things together is the whole idea and it definetely brings about creativity, new perspectives and hilarious discussions with home made food (puerco bibil is a good choice, because its easy to make for crowd of two dozens). In sessions like these, please attend if you ever have the chance.


Last Thursday I went to see a piece of speksi or spex. Speksi is an interesting phenomenon as it originally started in Uppsala University as early as in the 16th century. Theatre was used to teach students Latin. Later on, speksi has evolved to a rich mixture of music, dance, theatre and improvisation. There’s a manuscript and a plot, but the audience also plays an active role in the performance. By shouting ”omstart” the audience can tell the actors to play a scene again in a different way, e.g. backwards, in slow motion, more dramatically etc. It’s common that speksi’s last several hours due to the audience’s suggestions. Below is a snap I took in Pahki speksi; there’s a dance scene going on.

A long and hot speksi
A long and hot speksi

What makes speksi an extremely interesting and topical subject is the context. Our society is in the middle of a profound change due to rapid development of information technology. For example in working life it has led to a situation where the ways of working are changing from industrial and repetitive to more open and insecure – in actual work this means that we have to be prepared to ’omstart’ over and over again and learn to be more creative. It’s good to see that the students prepare themselves to a working life like that. At the same time it’s not so good to see that our educational system all too rarely pay attention to improvisation and creativity. What would happen if theatre would be used to learn languages like formerly in Uppsala University?


From now on, I’ll post in this diary mostly in English. It’s due to our instructors’ orders but I also feel that it enables even more possibilities to collaborate with people all over the world. Additionally, our course of creative collaboration is goes with Oulu University’s excellent CoCreat research project (see here) which is international. Later on, if I have time and effort, I’ll even translate former posts in English.

So far, I’ve written about collaboration and collaboration in creativity. We are used to think creativity – as well as other traits – as a personal feature. I among others think that creativity comes out when people work together. Even the most intelligent geniuses are not alone and all their work is based on the work of others. In our present society we are willing to forget that and emphasize individuals instead of groups. When we stop to think things thoroughly, the significance of collaboration is obvious.

The following picture is a descriptive illustration. A few weeks ago I had the opportunity to work together with a group of employees with a goal to describe changes in working life in order to understand each members’ situation in work. I had given an instruction to summarize the change on a flip chart and took for granted that everybody would write their own insights. I was very wrong and got several different papers. Below is probably the most creative of them.

– Change of work (before-now-in future)

Atop you can see the situation a few years back, in the middle the situation nowadays and at the bottom a vision of the future. You can clearly see the trend from simple to complicated in a quick glimpse; there lies the excellence of this insight – which you could interpret as an individual expression. All the same,  behind it lies a constructive assignment which is based on and executed with cultural tools in a collaborative group on with a mission to find common tools to cope with changes in working life.


Otin alla olevan kuvan Oulussa Nuclear Nightclubissa helsinkiläisen French Films -yhtyeen keikalla. Rock-musiikki – ja rock-yhtyeet – ovat nekin oivallinen esimerkki yhteistyön voimasta. Musiikki tuskin kuulostaa miltään, elleivät sen esittäjät ole harjoitelleet riittävästi yhdessä. Sen kuulee, kun joskus käy kuuntelemassa aloittelevaa bändiä ja vertaa sen soittoa kokeneisiin yhdessä pitkään soittaneisiin muusikoihin. No, French Films oli mainio yhtye, ja voin suositella sen kuuntelemista kaikille nuorisomusiikista kiinnostuneille. Pikku kokeen voi tehdä alla olevasta YouTubesta.

Tällä luovan kollaboraation kurssilla olemme lukupiirissä tutkineet teoriaa. Otin omaksi tehtäväkseni lukea loppuluvun Vera John-Steinrerin mainiosta kirjasta ’Creative Collaboration’.  Hän kirjoittaa kollaboraatiosta kauniisti ja toteaa esimerkiksi, että yksittäiset ihmiset eivät mitenkään kykene ratkaisemaan luokkahuoneiden, vanhemmuuden tai työelämän muutoksen haasteita. John-Steinerin kirja on yhteisöllisyyden ylistys aikana, jona yksilöllisyys on korkeasti arvostettua. Minä asetun selkeästi John-Steinerin kannalle: yksittäiset menestyjät, luovat taitelilijat ja tieteelliset nerot nojaavat aina toisten saavutuksiin ja ponnistuksiin. Näin on myös rock-yhtyeillä, joilla toki on solistinsa, soolokitaristinsa ja virtuoosinsa. Heidän soittonsa ei kuitenkaan toimi, ellei taustalla ole tanakka rytmiryhmä, joka pitää soiton kasassa. Myös yleisöllä on oma osansa rock-yhtyeen musiikillisessa kollaboraatiossa; hyvä yhtye ja hyvä yleisö yhdessä vasta saavat aikaan sen viimeisen silauksen, joka erottaa loistavan keikan siitä tavallisesta.

French Films Oulun Nuclear Nightclubilla 5.4.2013
French Films Oulun Nuclear Nightclubilla 5.4.2013

Yllä olevassa kuvassa kiteytyy kulttuurimme moniulotteinen kollaboraatio. Otin kuvan iPhonen (ilmaisella) sovelluksella, joten sen tekemisessä ovat olleet mukana laitevalmistajan väki, sovelluksen laatijat, ystäväni Jari, joka vihjaisi tulevasta keikasta, yhtyeen väki, yleisö baarin tarjoilijat ja lukemattomat muut ihmiset, joita ei taida kannattaa tähän luetella. Voiko siis rehellisesti väittää, että luovuus on pelkästään yksilön sisäinen ilmiö?


Olen vähin erin perehtynyt lisää luovuuden ja koulutusjärjestelmän välisiin suhteisiin. Aiemminkin mainitsemani artikkelin perusteella näyttää siltä, että ainakaan länsimaiden koulutusjärjestelmät eivät suuresti tue luovuutta, vaan keskiössä on tiedon omaksuminen. Merkillinen juttu on se, että Suomessakin varhaiskasvatuksessa luovuus ja yhteistoiminta ovat tärkeässä asemassa, mutta opinpolun jatkuessa koulun puolelle luovuudesta luovutaan.

Rivinnokan majakka Haukiputaan edustalla
Rivinnokan majakka Haukiputaan edustalla

Päivän kuva on kollaasi, jonka kokosin viime sunnuntain hiihtolenkillä Haukiputaan Rivinnokan majakasta ottamistani kuvista. Tarkkaavainen katsoja saattaa havaita kieltomerkistä kannanoton, joka ei ehkä ole varsinaisesti luova. Sen saaminen paikalleen on kuitenkin vaatinut jonkinlaista vaivannäköä – raapustaja on joutunut tavalla tai toisella hankkiutumaan paikan päälle ilmaisemaan turhautumisensa. Sen syy ei selviä. Kenties se kohdistuu merkin kieltoon, kenties merta, merenkulkua tai merenkulun ohjausta kohtaan. Tai ehkäpä kannanoton laatija on vain matkalla uupunut, vuotavalla soutuveneellä hädin tuskin majakkasaaren suojiin päässyt kulkija, joka huomaa tulitikkujensa kastuneen.


Saimme opiskelijakollegoiden kanssa tänään lisäohjeistusta Creative Collaboration -kurssin valokuvapäiväkirjan pitämistä varten. Syvennämme aluksi luovan kollaboraation teoriapohjaa, ja päiväkirjan valokuvien on määrä kuvastaa luettavia artikkeleita. Aloitinkin juuri lukupiiriämme varten artikkelin: Hennessey, B. & Amabile, T. (2010) “Creativity.” Annual Review of Psychology 61, 569-598. Alku vaikuttaa mielenkiintoiselta, sillä kirjoittajat kertovat, että luovuuden tutkimus on ollut pitkään hajanaista. Luovuutta on tutkittu monilla tieteenaloilla, mutta niiden välillä ei ole juuri ollut keskustelua löydöksistä. Luovuus on kuitenkin väistämättä monitieteinen ilmiö. Muistamme varmasti esimerkiksi renessanssiajan nerot, jotka hallitsivat aikansa tietämyksen useista eri tieteenaloista. Se oli varmasti heidän luovuutensa merkittävä voimavara.

Luovuus on kirjoittajien mukaan siksi toisekseen ihmisenä olemisen peruspiirre. Ilman luovuutta kulttuurimme olisi jäänyt kokonaan kehittymättä. Luovuuden jälkiä löytyy joka puolelta – viimeisin esimerkki löytyy alla olevasta kuvasta, jonka otin viime sunnuntain hiihtolenkillä meren jäällä Haukiputaan Martinniemen edustalta. Karun kalamajan ikkunaluukku on koristeltu todella hienosti, ja ihmisen luovuutta on vuosien varrella täydentänyt merituuli ja merellinen aurinko värejä haalistamalla, metallia ruostuttamalla ja rapauttamalla maalia.

Majan ikkunaluukku saaressa Haukiputaan Martinniemessä. Lopputalvi 2013

Majan ikkunaluukku saaressa Haukiputaan Martinniemessä. Lopputalvi 2013


EDUTOOL-opinnoissa lähestytään loppusuoraa, ja reflektointi lisääntyy ja tiivistyy loppua kohti. Se on toki oppimisen kannalta hyvä asia, vaikka ajoittain jatkuva reflektointi ja opitun ulkoistaminen tuntuu työläältä. Se kuitenkin johtaa syvälliseen oppimiseen, joten onhan se vaivan väärti. Tänään 15.3.2013 alkoi vielä uusi kurssi, jonka teemana on luova kollaboraatio. Luova ongelmanratkaisu tuntuu olevan jossain määrin uutta ajattelua koulutusjärjestelmässä, mutta aamulla alustuksen pitäneen Tommi Inkilänkin mielestä tulevaisuuden muuttuvassa ja avoimien ongelmien leimaamassa työeälämässä hyvin tarpeellista toimintaa. Luovuuden käsitteenmäärittely kuulosti olevan vielä kesken, ja alustuksen perusteella tutkimuskenttäkin on vielä hajallaan.

Luovan kollaboraation aikaansaaminen alkaneella kurssilla jää nähtäväksi − ainakin perehdymme aiheeseen kirjallisuuden kautta ja kukin kirjoittaa myös aiheesta esseen. Tämän postauksen aiheena on kuitenkin otsikonkin mukaan valokuvapäiväkirja, jota täydennän CC-kurssin vetäjien ystävällisen toimeksiannon mukaisesti viikoittain. Tässä vaiheessa, kun prosessi on alussa, en osaa aavistaakaan minkälainen valokuvapäiväkirjasta tulee tai minkälaisia teemoja siinä tulee käsiteltyä. Ari Rapon aamulla esittämä alustus loi valokuvapäiväkirjasta kuvaa ajattelun ja sisäisen maailman ulkoistajana.  Ari totesi, että valokuva toimii samaan tapaan kuin Piget’n aikoinaan kehittämä symbolifunktio tai Vygotskin käsitykset kielen ja ajattelun yhteydestä. Valokuva on viestinnässä käytettävä merkki, joka symboloi ottajansa ajatuksia. Alla Arin mainio yhteenveto valokuvapäiväkirjan taustoista.

<iframe src=”; width=”427″ height=”356″ frameborder=”0″ marginwidth=”0″ marginheight=”0″ scrolling=”no” style=”border:1px solid #CCC;border-width:1px 1px 0;margin-bottom:5px” allowfullscreen webkitallowfullscreen mozallowfullscreen>

ajattelu = kieli = merkki tai symboli = valokuva

Tarkkana Adobe Connectissa
Tarkkana Adobe Connectissa

Niin, että tässä sitä ollaan 15.3. CC-kurssin avaussessiossa Adobe Connectissa työhuoneessani työläppäriä tuijotellen. Tarkkana kuuntelen Airin alustusta valokuvapäiväkirjasta. Ari kertoi Susan Sonntagia siteeraten, että valokuva tekee rumastakin kaunista. Kuinkahan lienee tässä kuvassa asian laita?

Mitä mieltä olet?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

Olet kommentoimassa -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )


Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )


Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s