Avainsanat

, , , , ,

Sinäpä juuri

Kirjoitin puolisentoista vuotta sitten artikkelin Jari Sarasvuon käsityksistä stressin hallinnasta. Lyhyesti ilmaistuna hän asetti vastuun yksinomaan meidän kunkin omille harteille. Tätä nykyä omat käsitykseni ovat hiukkasen lähentyneet hänen näkemyksiään, vaikkakin pidän yhä selvänä, että asia ei ole aivan yksiselitteinen. Kuitenkin on niin, että nykyisessä maailman muutoksessa modernista teollisesta jälkiteolliseksi postmoderniksi on kyse myös siitä, että vallan ja vastuun pitäisi jakautua uudelleen. Niiden jakaminen tai vastaanottaminenkaan eivät vain ole aivan helppo homma!

Osaltaan kyse on siitä, että olemme tottuneet elämään teollisen yhteiskunnan kulttuurisessa ympäristössä. Sen keskeinen ominaisuus on ollut ositettu työnjako, jonka yksi piirre on se, että kullakin on tarkasti määritellyt tehtävänsä, ja niiden ulkopuolella on aina joku muu, jolle asia kuuluu. Kasvatus on ositettu päiväkodeille, opetus kouluille, suorittava työ työntekijöille, suunnittelu asiantuntijoille, johtaminen johtajille… Maailma on rakennettu niin, että vastuun ottaminen on monesti mahdottoman vaikeaa. Koska näin on, on melko luonnollista, että kun vastuuta koetetaan palauttaa jälleen niille, joilla sitä ei ole teollisessa kulttuurissa ollut, ensimmäinen kysymys on otsikon: ”Mitä, minäkö?”

Teollisen yhteiskunnan rakenteiden murtuessa – siitähän nykyisessä rakennemuutoksessa on kysymys – on kuitenkin itse kunkin yhä enemmän otettava vastuuta omasta hyvinvoinnistaan, oppimisestaan sekä työstään ja työn hallinnastaan. Syvärakenteet ja kulttuuri kuitenkin muuttuvat hitaasti, eikä läheskään aina ole mahdollisuutta edes yrittää ottaa tuota vastuuta. Aina ei myöskään ole hallussa sellaisia itsesäätelytaitoja, joilla voisi vastuun taakkaa kantaa. Eikä aina edes huomata ajatella, että vastuuta olisi syytä ottaa. Kuinkahan moni nykyään enää jättää valot palamaan kotona huoneeseen, jossa ei ole ketään läsnä? Tai kuinka moni jättää kotona jarruraidan wc-pyttyyn? Työpaikoilla tällaiset toimintatavat näyttävät olevan yleisiä; näin on, koska tiedetään, että joku muu maksaa viulut tai joku muu siivoaa wc:n.

Ristiriitaa kerrakseen

Ristiriitaa kerrakseen

 Mutta mieluiten yhdessä muiden kanssa!

Sinänsä tarpeellisten työelämän ajattelu- ja toimintatapojen muutosten tekemistä mutkistaa entisestään nykyinen, uusliberalistinen poliittisen hallinnan ääni. Se korostaa markkinavoimien kaikkivoipaisuuden ohella myös yksilöllistä kilpailua ja vahvimpien – ja itsekkäimpien – selviytymistä. Paul Verhaegen The Guardianissa julkaistun artikkelin mukaan uusliberalistinen ajattelu suosii ihmisten pahimpia puolia: voitontavoittelua, itsekeskeisyyttä, pinnallisuutta ja lyhytjänteisyyttä. Näyttää olevan vallalla harha, että ihmiskunnan saavutukset ovat ylivertaisten nerojen aikaansaannoksia.

Tuo ei tietenkään pidä paikkaansa. Kaikki saavutukset nojaavat yhteistyöhön ja toisten aikaisemmin tekemiin keksintöihin ja saavutuksiin. Tätä kuvaa osuvasti Kurt Vonnegut romaanissaan ’Siniparta’: yhteisissä ponnisteluissa tarvitaan roki todellisia neroja, jotka kuitenkin ovat melko harvinainen voimavara – niin harvinainen ja niin autenttinen, että yksin toimiessaan nero jää helposti huomaamatta tai häntä pidetään mielenvikaisena. Siksi tarvitaan myös ihmisiä, jotka ymmärtävät neron ajattelua ja ovat riittävän hyvässä asemassa kertomaan, että tämän ideat ovat järkeviä ja toteuttamiskelpoisia. Yksin toimiessaan tällaiset ihmiset saattavat Vonnegutin mukaan hyvinkin havaita tarpeen muutokseen, kaivata sitä epätoivoisestikin, mutta eivät välttämättä löydä ratkaisuja. Kolmanneksi kaivataankin vielä henkilöitä, jotka eivät itse ole välttämättä kovin luovia, mutta osaavat selittää ymmärrettävästi minkä hyvänsä asian melkein kaikille. Voiko tuon paremmin sanoa?

Koska muutos on aina yhteinen asia

Vaikka olenkin kriittinen suhtautumisessani teolliseen kulttuuriin, ei käy kiistäminen sitä, että se on ollut ratkaisevaa teollistuneissa maissa vallitsevan suhteellisen korkean hyvinvoinnin aikaansaamisessa. On täysin selvää, että ilman massatuotannon ja ositetun työnjaon keksimistä meidän elämämme olisi hyvin toisenlaista – niin hyvässä kuin pahassakin!

Melko selvältä näyttää myös se, että teollisen kulttuurin perusta on murtumassa pitkälti juuri teollisen kulttuurin tuottamien innovaatioiden ja keksintöjen takia.  Jeremy Rifkin, joka on toiminut mm. Euroopan Unionin neuvonantajana, rohkenee visioida jo nykyisen talous- ja tuotantojärjestelmämme romahdusta (ks. tästä). Rifkinin mukaan teollisen kulttuurin suuruuteen ja toimintojen keskittämiseen perustuva työnjako ei enää (lähi)tulevaisuudessa toimi, koska mm. sosiaalisen median,  hajautetun energiantuotannon ja 3D-tulostuksen myötä hajautetut, pienet organisaatiot pystyvät tuottamaan tavaroita suuria tehtaita halvemmalla. Tämä johtaa nopeasti siihen, että teollisesta massatuotannosta siirrytään laajasti verkostoituneisiin tuotantotapoihin, jotka perustuvat yhteiskehittelyyn ja sosiaaliseen pääomaan. Jos joku ajattelee, että tämä on toisinajattelijan taivaanrannan maalausta, huomautan, että tämä muutos on jo tapahtunut musiikkiteollisuudessa ja viihdealalla muutenkin. Muut toimialat seuraavat kiihtyvällä vauhdilla perässä, ainakin jos uskomme Jeremy Rifkiniä.

Mitä mieltä sinä olet?

Valoa näkyvissä.

Valoa näkyvissä.