Avainsanat

, , ,

Aika menee arvellessa, päivä päitä käännellessä

Hiljattain lounaspöydässä muistelimme erään työkaverin kanssa menneitä töitämme, ja huomasimme molemmat joskus käyttäneeme suomalaisia sananlaskuja ajattelutaitojen opettamisessa. Siinä sananlaskuja muistellessamme huomasimme myös, että vanhat työstä kertovat sananlaskut ovat monesti nykyisessäkin työelämässä melko osuvia. Seuraavina päivinä luin tuoreen, Jukka Ahtelan Sosiaali- ja terveysministeriölle laatiman, selvityksen työurien pidentämisen keinoista. Se on hyvä yhteenveto, ja suositukset työurien pidentämisen keinoista ovat minusta ihan viisaita. Pulmana vain on se, että noista keinoista on tullut selvitys, raportti ja tutkimuskin perä perää viime vuosien aikana, mutta kovin hitaasti muutokset tapahtuvat. Ryhdyinkin hakemaan selitystä tälle ilmiölle ihan itseäni hauskuuttaakseni vanhoista sananlaskuista.

Johdatuksena aiheeseen huomasin hyvejohtajuus.fi -sivustolla seuraavan aforismin:

Luovuus on usein olemassaolevan tosiasian oivaltamista.

Havainnon aikanaan tehnyt Bernice Fitz-Gibbon jatkaa kertomalla, että vasemman ja oikean jalan kenkä on keksitty vasta runsas vuosisata sitten. Joku luova innovaattori siis keksi joskus ratkaisuna olemassa olevaan ongelmaan sen, että kannattaa tehdä erilainen lesti vasemmalle ja oikealla jalalle. Wiki answers varmentaa tämän tarinan, ja tuon varmennuksen perusteella päättelen, että ongelma on aikoinaan ollut marssivien sotilaisen jalkojen hiertyminen sopimattomissa kengissä.

Yhtä kaikki: kuinkahan saisimme luovuuden kukkimaan työurien pidentämisessä? Laajastihan jo tunnustetaan, että työurien pidentäminen olisi tarpeen, mutta keinoista ollaan hyvinkin erimielisiä.

Työura - vai -kuoppa?

— Työura – vai -kuoppa?

Oishan sitä vintillä leipää, mutta lapset söi rappuset

Eräs pulma työurien pidentämiseen liittyvässä keskustelussa on se, että keskustelijoiden näkökulmat eivät hevin kohtaa. Osittain keskustelua käydään eri aikaan eri paikoissa: päättäjät oman päätöksenteon logiikkansa mukaan, tutkijat oman tieteellisen ymmärryksensä perusteella, työmarkkinajärjestöt edunvalvonnan näkökulmasta ja työterveyshuolto joskus työterveyden ja joskus oman ansaintalogiikkansa pohjalta. Tällöin keskustelulle ei muodostu yhteistä kohdetta, ja kukin toimija päätyy väistämättä tarkastelemaan toimintaa omasta näkökulmastaan. Kaikki osapuolet haluavat työurien pitenevän, mutta erillisen kohteen näkökulmasta välineet, säännöt ja työnjako ovat erilaisia.

Ahtela ottaa esille yhtenä ongelmana työterveyshuollon korvauskäytännöt, jotka ohjaavat tarjoamaan sairaanhoitoa pikemmin kuin ennaltaehkäisevää toimintaa. Jälkimmäinen taas on useiden asiantuntijoiden mielestä – ja käytännön kokemustenkin perusteella – paljon kustannustehokkaampaa. Noita käytännön esimerkkejä voi hakea vaikka huhtikuun postauksestani.

Lyhyesti tiivistäen: teollisen kulttuurin ositetun työnjaon perusteella järjestetty päätöksenteko ja työhyvinvoinnin tukeminen ei enää toimi riittävän hyvin. On haettava uusia toimintatapoja, uusia innovaatioita. Ahtelan raportti kokoaakin sellaisia mielestäni ansiokkaalla tavalla. Vintin rappuset pitäisi vielä rakentaa uudestaan, että päästään käsiksi vintillä odottavaan leipään.

Ei lukemalla uimaan opi – veteen on mentävä

Yksi olemassa oleva tosiasia työurien pidentämisessä on Ahtelan raportissakin näkyvä ajatus siitä, että eri toimijoiden asiantuntemus pitäisi yhdistää. Näin löydettäisiin keinoja työurien pidentämiseen. Tämä tarkoittaisi johdon, työsuojelun, työntekijöiden ja työterveyshuollon tiivistä yhteistyötä työhyvinvoinnin kehittämisessä. Ahtela suosittelee, että pyrittäisiin toimimaan ”yhden luukun periaatteella”, jolla saataisiin perusasiat kuntoon. Pienet työpaikat saattaisivat olla hyvä kokeilukenttä, koska ”se mikä toimii pienilä työpaikoilla, toimii myös isoilla”. Merkittävä muutos olisi Ahtelan suosittelema työterveyshuollon korvauskäytäntöjen muuttaminen tukemaan ennaltaehkäisevää työterveyshuolto. Harmi kyllä, tämä on todennäköisesti suosituksista hankalin toteuttaa, vaikka se luultavasti lisäisi oleellisesti työterveyshuollon vaikuttavuutta. Muutos edellyttäisi monelta työterveyshuollon toimijalta ansaintalogiikan perusteellista uudistamista ja uuden osaamisen hankkimista. Muutosvastarinta on melkoinen.

Vastuuta työterveydestä voisi Ahtelan mielestä siirtää myös työeläkevakuuttajille. Hän nimittäin suosittelee pohdittavaksi sitä, että määrätyissä tilanteissa työeläkelaitos voisi korvata myös hoitoja, jotta työssä selviytymistä haittaaviin sairauksiin saataisiin nykyistä nopeammin apu. Useasti hoidot viivästyvät ja pahenevat terveydenhuollon jonoissa.

Hoidon korvaamiselle tulee asettaa täsmälliset kriteerit. Tämä hanke tulisi vihdoin käynnistää.

Tuossa on vain osa kymmenestä Ahtelan suosituksesta. Raportissa pohditaan myös kuntoutuksen toiminnan tehostamista. Tärkeätä olisi se, että ammatillinen kuntoutus tulisi lähemmäs työpaikkoja, käynnistyisi riittävän ajoissa ja aidosti ohjaisi ihmisiä hakemaan keinoja, joilla pystyisi jatkamaan työelämässä. KELA, joka on suurin kuntoutuksen rahoittaja Suomessa, onkin jo tarttunut toimeen työhönkuntoutuksen hankkeessa, jonka tulokset julkistetaan kuluvan vuoden syksyllä. Tämä hanke muuttaa ASLAK-kuntoutuksen ja TYK-valmennuksen sisältöjä oleellisesti entistä työlähtöisemmiksi. Palveluntuottajille siitä tulee hyvin samankaltainen haaste kuin työterveyshuolloille tulisi korvauskäytäntöjen muutoksesta: minkälaisilla välineillä ja osaamisella työpaikkalähtöisyys toteutetaan? No, vedessä on opeteltava uimaan…

 

Työurat jatkuvat maatalousyhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluyhteiskuntaan

Se mies ei heiniä tee, joka pilviä katsoo

Ahtelan raportti esittää hyvin nykytilanteen haasteet ja ongelmat. Siinä on myös oivallisia jatkosuosituksia siitä, mitä pitäisi tehdä. Selvityksen vastaanottanut sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko toteaa, että seminaaritason yhteistyöstä on siirryttävä työpaikkatason tekoihin siten, että jokaisen toimijan omin osaamisalue tulee tehokkaimpaan mahdolliseen käyttöön. Työpaikoilla ja työpaikkojen kumppaneina on lukuisia toimijoita, joilla kullakin olisi oma pieni tai suuri rooli työurien pidentämisessä. Selvityksessä on tienviitat tälle polulle; nyt pitäisi päästä matkaan. Heinänteko ei tosiaan suju haaveilemalla!

On myös syytä panna merkille, että Ahtelan keinovalikoimassa ei ole eläkeiän mekaanista nostoa. Parempi olisikin ensin ottaa käyttöön olemassa olevat voimavarat hakemalla uusia innovaatioita. Keppiä heiluttamalla ei välttämättä päästä pitkälle, kun huomattava osa työntekijöistä ei tahdo jaksaa työssä edes nykyisin voimassa olevaan vanhuuseläkeikään saakka.