Avainsanat

, , , , , , , ,

Pisa-tuloksilla ei enää porskuteta

Tähän mennessä kaikki varmasti ovat saaneet kuulla, että Suomi romahti viimeisimmässä Pisa-tutkimuksessa monta sijaa alaspäin. Tuloksista tulikin melkoinen Pisa-hätä, koska aiemmat tulokset ovat olleet suomalaisille mairittelevia. Tuskinpa tulos kuitenkaan yllättää opetusalan asiantuntijoita, saati sitten oppimisen asiantuntijoita. Suomalainen peruskoulu oli aikanaan hieno sosiaalinen innovaatio, joka palveli teollisen yhteiskunnan tarpeita loistavalla tavalla. Enää vain emme elä teollisessa yhteiskunnassa, ja peruskoulunkin pitäisi muuttua. Päättäjät ovat opetusministerin johdolla suureen ääneen kuuluttaneet tuon muutoksen tarvetta. Viimeksi itsenäisyyspäivän edellä (5.12.2013) valtiovarainministeri Jutta Urpilainen — opettaja hänkin — kaipasi perusteellista koulu-uudistusta.

Toisaalta on syytä pitää mielessä, että Pisa-tuloksissa kyseessä ei ollut varsinainen romahdus. Kuten Yleisradion ajankohtaistoimituksen uutispäällikkö Petri Kejonen blogissaan toteaa, Suomi oli mittauksessa Euroopan paras ja OECD:n kolmonen. Kyseessä ei siis ole mikään katastrofi, kunhan kansallinen ylpeys vähän lommoutui. Voisi myös pohtia, miksi kummassa nykyaikana kaikkea pitää mitata? Katselin juuri mainion The Wire -sarjan neljännen tuotantokauden paria jaksoa, joissa blatimorelaisissa koulussa valmistaudutaan vuosittaiseen tulosten arviointiin. Jaksoissa oppilaat ja opettajat keskittyvät täysillä opettelemaan ulkoa testivastauksia.  Mitataankohan siinä oikeita asioita?

Koulutuksen uudistaminen

Mitä sitten peruskoululle pitäisi tehdä? Käytännössä pitäisi tehdä melkoinen remontti ja rakentaa koulujärjestelmä uusiksi vastaamaan jälkiteollisen palveluyhteiskunnan tarpeita. Meneillään olevasta Pisa-keskustelusta nähkääs huomaa selvästi teollisen kulttuurin äänen. Vastuuta sysätään ositetun työnjaon mukaisesti opettajille (eivät osaa), oppilaille (liian laiskoja) tai vanhemmille (eivät välitä). Kaikissa piilee varmaan jonkinlainen totuus, mutta se on vain osatotuus.

Kirjoistakin löytyy vain osatotuus. Kuva Jonathan Wolstenholme http://www.mymodernmet.com/profiles/blogs/jonathan-wolstenholme-book-watercolor-paintings/

Kirjoistakin löytyy vain osatotuus. Kuva Jonathan Wolstenholme http://www.mymodernmet.com/profiles/blogs/jonathan-wolstenholme-book-watercolor-paintings/

Hyvä esimerkki osatotuuksista oli Ylen A-Talkin keskustelu, johon oli koottu opetusministeri, professori, opettaja ja yläkoulun oppilas keskustelemaan koulun muutostarpeista. Kokoonpanolla saatiin aikaan mielenkiintoinen, vähän kuumakin, keskustelu. Ei siinä silti kunnollista kokonaiskuvaa syntynyt. Opetusministerin esittämät toimet etenisivät politiikan logiikalla työryhmiin ja komiteoihin, joissa laadittu ratkaisu olisi valmistuessaan jo vanhentunut kompromissi. Professori osasi kyllä kertoa uusimman oppimistieteellisen tutkimustiedon ja sen mukaiset toimenpide-ehdotukset, mutta tulivatkohan ne kuulluiksi — tiedehän antaa suosituksia, eikä niinkään yritä vaikuttaa toimintaan. Oppilaan näkökulma oli ehkä kiinnostavin, koska siitä kuulsi läpi tarve herättää opiskeluun sisäistä motivaatiota. Tähän rinnastettuna opettajan kiihkeä toive lisäresursseista ja ”härpäkkeiden” — siis mobiililaitteiden — käytön kieltämisestä kuvastaa hyvin koulutuksen uudistamisen kehitysristiriitoja. Varmastikin Pisa-tulokset paranisivat, jos luokkahuoneiden pulpettirivistöihin saataisiin kunkin oppilaan viereen koulutettu ammattilainen paukuttamaan päähän tietoa ja valvomaan, että kukaan ei vahingossakaan käytä digitaalisia tietölähteitä itsenäiseen tiedon etsimiseen.

Tulevaisuuden koulu

Alla näkyy Slideshhare Tieken johtajan, Jyrki J. J. Kasvin näkemyksistä tulevaisuuden oppimisesta.

Jyrki J. J. Kasvi huomauttaa, että teollisen vallankumouksen alkuvaiheessa teknologia kehittyi ja läpäisi yhteiskunnan, jonka jälkeen se muutti merkittävästi yhteiskunnan perusrakenteita. Tieto- ja viestintätekniikka on nyt nopeasti läpäissyt Iyhteiskunnan ja alkaa varmasti pian muuttaa myös yhteiskunnan perusrakenteita. Vielä ne ovat kuitenkin teollisen kulttuurin mukaisia; oppilaat siis kootaan suuriin (suureneviin) koulutustehtaisiin, joissa istutaan ikäluokittain jaettuna luokkiin, luokissa riveihin, joille opettaja jakaa omaa tietämystään.

Tulevaisuuden koulua on kätevä visioida juuri Jyrki J. J. Kasvin esityksen pohjalta. Myös Harto Pönkä kirjoittaa samasta aiheesta tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön näkökulmasta. Minä puolestani haluan täydetää molempia näkökulmia nostamalla esiin oppimistoiminnan kohteellisuuden ja siihen liittyvät motivationaaliset kysymykset. Suokaa anteeksi seuraavan kappaleen lievä teoreettisuus.

Tulevaisuuden oppiminen

Oppijoiden asennoituminen ja suhtautuminen oppimiseen vaihtelee yksilöllisesti. Oppimisen syvällisyys ja laatu poikkeavat huomattavasti sen mukaan, millaiset yleisen tason päämäärät yksilöllä on. Oppimistieteen tutkimuksessä näistä päämääristä käytetään käsitettä tavoiteorientaatiot. Ne suuntaavat oppijan toimintaa oppimistilanteissa ja ovat suhteellisen pysyviä yksilön ominaisuuksia.

  1. Oppimisorientoituneen oppijan tavoitteena on oppia ymmärtämään asioita omaa elämäänsä varten. Oppimisen arvo-odotus on silloin kiinnittynyt  oppimisen kohteeseen — tällöin motivaatiokin on pitkäkestosita ja oppiminen syvällistä.
  2. Suoritusorientaation omaavalle opiskelijalle riittää, että hän suoriutuu tehtävistä hyvin arvosanoin tai siten, että miellyttää jotakuta toista tahoa pärjäämällä tehtävissä paremmin kuin muut. Arvo-odotukset liityvät käyttö- ja vaihtoarvoon ja jossain määrin myös saavutusarvoon. Oppiminen on siis väline jonkin muun tavoitteen saavuttamiseksi.
  3. Välttämisorientaation omaava oppija pyrkii mahdollisimman vähäiseen työpanokseen opiskelussa, jolloin huomio kiinnittyy opiskelun sijaan helposti johonkin muuhun toimintaan. Tarve kieltää ”härpäkkeiden” käyttö luokissa taitaa liittyä pelkoon siitä, että oppijoilla on enimmäkseen välttämisorientaatio.

Itsestään selvää lienee, että oppiminen onnistuu ja motivoi parhaiten, jos se perustuu oppimisorientaatioon. Nykyinen koululutus perustuu eniten suoritusorientaatioon mutta näyttää nykyisin saavan aikaan pääasiassa välttämisorientaatiota — ainakin, jos Pisa-tuloksiin on uskominen.

Kuinka sitten herätettäisiin oppimisorientaatiota? Siihen tuskin riittävät mitkään lisäresurssit, ellei oppimista itsessään tehdä kiinnostavaksi ja motivoivaksi. Tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttö saattaa olla yksi keino, koska sen käyttöön useimmilla peruskouluikäisillä on itsessään riittävästi kiinnostusta. Myös ongelmaperustainen oppiminen ja yhteisölliset oppimismenetelmät olisivat omiaan lisäämään oppimisorientaatiota. Juuri asioiden tekemiseen ymmärrettäväksi toisille monien opettajien työn mielekkyys perustuu! Ja eiköhän yhteisöllinen oppiminen ole jo nykyisessä työelämässäkin tärkeä taito.