Avainsanat

, , , , ,

Kerron heti aluksi kaikille kielenhuollosta kiinnostuneille (joihin lukeudun itsekin), että otsikko on tahallinen. Älkää siis hätäilkö: osaan kyllä yhdyssanani!

Aloitin tämän blogin kirjoittamisen vajaa vuosi sitten aloittaessani Oulun yliopiston LET-yksikön EDUTOOL-maisteriohjelman. Se on ollut mainio uusimman oppimistieteellisen tutkimuksen sovellus yliopisto-opintoihin, ja voin ehdottomasti suositella LET-yksikön opetusta kaikille. Omat opintoni ovat loppusuoralla, ja arvelenpa oppineeni kahden vuoden mittaan yhtä ja toista oppimisesta, asiantuntijuudesta, teknologian soveltamisesta oppimiseen, yhteisöllisestä oppimisesta ja luovuudesta – vain muutamia teemoja mainitakseni. Olen samaan aikaan tehnyt arkista työtä työelämän asiantuntijana, ja tässä työssä olen pystynyt hyödyntämään laajasti opinto-ohjelmassa oppimaani. Tämä blogi on toivoakseni siitä hyvä esimerkki.

Työelämässä – ja elämässä muutenkin – törmään toistuvasti ilmiöön, jota voisin kutsua vaikkapa Fordin kiroukseksi. Tarkoitan tällä ositettua työnjakoa, joka on toki tuottanut hyvinvointia mutta näkyy monin eri tavoin myös ongelmina ja pahoinvointina. Ositetun työnjaon, siis massatuotannon logiikalla, riittää että tuntee asiansa hyvin ollakseen asian tuntija. EDUTOOL-opinnoissa oppiessani oppijaksi olen oivaltanut yhä selvemmin, että asiantuntija tuntee oman erikoisalansa ohella muitakin ainakin kohtuullisen hyvin ja on lisäksi oppimisen asiantuntija.

Ositetun työnjaon mukaisesti oppiminenkin on totuttu ymmärtämään yksilön sisäisenä ominaisuutena ja opettaminenkin on ollut siihen erikoistuneen ammattilaisen yksinoikeus. Myös työelämän oppiminen on pitkään ollut asian tuntijoiden käsissä, eli ositettu samalla tavalla kuin aikoinaan Fordin liukuhihnalla. Fordhan harmitteli sitä, että palkatessaan työntekijän hän joutui palkkaamaan samalla aivot, eikä perustyöntekijöiltä ole massatuotannossa edellytetty sen koommin itsenäistä ajattelua. Ajattelu on ollut muiden tehtävä.

Nykyisessä työeämässä asiantuntijan on oltava itsesäätöinen, pystyttävä pitämään huolta omasta osaamisestaan ja motivoiduttava yhä uudelleen astumaan mukavuusalueen ulkopuolelle. Ilman tällaisia taitoja asiantuntija pysähtyy  paikalleen ja jumiutuu rutiineihin. Itsesäätöisyyteen liittyy jatkuva tiedon rakentaminen, hakeutuminen yhä uudelleen mukavuusalueen ulkopuolelle, eli uusille lähikehityksen vyöhykkeille. Tieto – siis myös asiantuntijan tieto – on jatkuvasti laajenevaa eikä lopulliseen suinkaan lopulliseen totuuteen pyrkivä ilmiö.

Myös yhteisöllisyys kuuluu oleellisena osana tiedon rakentamiseen ja asiantuntijan ongelmanratkaisuun. Lisääntyvä tiedon määrä ei ole yhdenkään yksittäisen asiantuntijan hallinnassa, ja yhteisöllisyyden vaatimus nousee osaltaan tästä. Toinen näkökulma liittyy yhteisölliseen oppimiseen, joka on nousevan tietoyhteiskunnan tapa oppia. Yhteisöllisyys on merkityksellinen myös tietoyhteiskunnan kehityksen myötä lisääntyvän tuotantomuodon, yhteiskehittelyn, välttämättömänä edellytyksenä. Innovaatiot syntyvät aina yhteisessä toiminnassa ja luovuus ja ongelmanratkaisu ovat pohjimmiltaan aina pitkäjänteistä työskentelyä yhteisen kohteen parissa. Luovuus ei ole pelkästään yksilön sisäinen ominaisuus, vaan edellyttää pitkäjännitteistä työskentelyä yhteisen kohteen luomiseksi ja kehittämiseksi. Asiantuntijaksi oppiminen on prosessi, joka tapahtuu rinnakkain asiantuntijoiden luomien kohteiden kehityksen kanssa. Asiantuntijan ongelmanratkaisutyöskentely on samanlainen prosessi. Siinä asiantuntija yhteisessä toiminnassa toisten asiantuntijoiden kanssa työskentelee yhteisen kohteen – ongelman – parissa ja kehittyy ja oppii samalla itsekin.

Asian tuntijana tyydyn rutiineihin. Asiantuntijana kehityn ja uudistun jatkuvasti. Kumpi kannattaisi valita?