Avainsanat
adaptivinen asiantuntijuus, asiantuntijuus, Jorma Enkenberg, Kai Hakkaraninen, luova kollaboraatio, luovuus ja koulutus, luovuus koulussa, neurotiede, oivallus-hanke, opetussuunnitelmauudistus, opetussuunnitelmien uudistus, oppimisen tasot, oppimistiede, pisa-tutkimus, R. Keith Sawyer, yhteistoiminnallinen oppiminen
Referoin TEL2-kurssin tehtävänä kolme artikkelia koulutuksesta, luovuudesta ja työelämästä. Kaikki artikkelit alkavat kuvauksella yhteiskunnan muuttumisesta – vieläpä yhden sukupolven aikana – ensin maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskuntaan, sitten teollisuusyhteiskunnasta informaatioyhteiskuntaan, joka sekin on muuttunut kehittyneeksi tietoyhteiskunnaksi ja edelleen innovaatioyhteiskunnaksi. Talous- ja tuotantoelämä perustuvatnykyisin tavaroiden valmistuksen sijaan yhä enemmän tietoon ja osaamisen jalostamiseen ja näiden innovatiiviseen tuotteistamiseen. Kasvatustieteellisessä tutkimuksessa on kiinnitetty varsin vähän huomiota tähän muutokseen ja sen merkitykseen kasvatuksessa ja koulutuksessa.
Kasvatustieteen professori Kai Hakkarainen toteaa artikkelissaan Oppiminen ja asiantuntijuus työelämässä, että
Malli koulutuksesta, jossa ihmiset hankkivat nuorena yleissivistävän ja ammatillisen pätevyyden, joka riitti koko aikuisiälle, on tämän muutoksen myötä auttamatta vanhentunut.
Artikkelin tiivistelmä löytyy alta.
Muutosta läpikäyvä talous- ja tuotantoelämä tarvitsevat erilaista osaamista kuin ihmisiä aikoinaan teollisuusyhteiskuntaan valmistanut länsimainen koulutusjärjestelmä yhä tuottaa.
Kouluissa ja yliopistoissa oppijat kohtaavat edelleenkin, kuten vuosisatoja aikaisemmin, toisensa ja opettajansa strukturoiduissa luokkahuoneissa määrättynä aikana.
Näin toteaa kasvatustieteen professori Jorma Enkenberg. Luultavasti sata tai kaksi sataa vuotta sitten elänyt opettaja tuntisi olonsa varsin kotoisaksi nykyisessäkin koulussa. Opin sauna on vieläkin autuas samaan tapaan kuin teollistumisen kynnyksellä. Tuo malli koulusta muistuttaa siksi toisekseen teollisuusyhteiskunnan symbolia, tehdasta ja liukuhihnaa. Nykyajan työelämä on suurelta osin täysin erilaista – olkoonkin, että ositettua tehdastyötäkin vielä kehittyneissä länsimaissakin tehdään. Kuluvan vuosisadan työelämätaitojen ytimessä ovat kuitenkin luovuus, innovatiivisuus, kriittinen ajattelu, ongelmanratkaisu, viestinnän taidot, kollaboraatio, kyky löytää, arvioida ja hyödyntää digitaalista informaatiota sekä teknologinen lukutaito. Näitä teollisuusyhteiskunnan nousun ajoilta peräisin oleva koulutusjärjestelmä tuottaa huonosti, eivätkä esimerkiksi Pisa-mittaukset näitä taitoja tavoita. Pisa-tutkimuksessa menestyminen siis kerro koko kuvaa koulutusjärjestelmän toiminnasta.
Yllä olevassa tiivistelmässä Enkenberg huomauttaa, että työelämässä lisääntyvä tuotantomuoto on yhteiskehittely, jossa työtoiminnan lähtökohtana ovat avoimet ongelmat. Niiden ratkaisemisessa toimintaan osallistuvien henkilöiden keskinäinen vuorovaikutus ja vastavuoroiset suhteet tekevät mahdolliseksi ongelmien ratkaisemisen ja uusien tuotteiden ja toimintatapojen kehittämisen. Koulutusjärjestelmän pitäisi tuottaa tällä tavalla toimivaan työelämään projektioppimisen avulla, yhdessä rajoja ylittämällä ja ulkopuolisia asiantuntijoita hyödyntämällä ihmisiä, jotka osaavat muokata yhteisiä kohteita kunkin osaamista hyödyntäen. Lisäksi oppimisen ja työn pitäisi olla mielekästä ja hauskaa, koska Einsteiniä mukaellen
Luovuus on älyä pitää hauskaa
Kuva Tang Yau Hoong http://www.mymodernmet.com/profiles/blogs/tang-yau-hoong-clever-quote-illustrations
Oppimisen tutkija, kasvatustieteen, neurotieteen ja psykologian professori Keith Sawyer kirjoittaa myös yhteiskehittelystä lisääntyvänä tuotantomuotona. Hänen mukaansa tuotanto perustuu yhä enemmän yhteistoimintaan, koska keksinnöt syntyvät vain harvoin, jos koskaan, yksittäisten nerojen oivalluksista. Keksinnöt ovat perustavanlaatuisesti sosiaalinen ilmiö, ja tärkeimmät oivallukset syntyvät tiimityön tuloksina. Sawyerin tarjoama ratkaisu lisääntyvän yhteiskehittelyn vaatimuksiin on opetuksen muuttaminen improvisoivaksi, jotta se tukisi syvällistä oppimista. Tällöin opetus antaisi
- oppilaille mahdollisuuden rakentaa tietoa yhdessä kuten tiimit työelämässä ja tutkimuksessa tekevät
- mahdollisuuden osallistua tietoa reflektoivaan argumentaatioon
- mahdollisuuden oppilaiden osallisuuteen tiedon tutkimisessa ja syventämisessä
- ja tilaisuuden ulkoistaa omaa kehittyvää tietoaan, joka tukisi metakognitiivisten taitojen kehittymistä
Tiivistelmä Sawyerin artikkelista löytyy alta.
Luovuus on siis koulutuksessa yhä tärkeämpi elementti, ja Suomessa esimerkiksi Elinkeinoelämän Keskusliiton Oivallus-hankkeen raportissa todetaan tulevaisuuden työelämän muistuttavan yhä enemmän jazz-improvisaatiota (ks. aikaisempi postaukseni tästä.) Koulutusjärjestelmä tuottaa nykyisellään huonosti ja sattumanvaraisesti improvisaatiotaitoja ja syvällistä osaamista. Opetussuunnitelmien uudistaminen on kaikeksi onneksi käynnissä, ja esimerkiksi lukio-opinnoissa on jatkossa tarkoitus lisätä integroivaa ja kokonaisuuksien hallintaa vahvistavaa opetusta ja kehittää entistä osallistavampi toimintakulttuuri. Uudistettujen opetussuunnitelmien on määrä olla käytössä 1.8.2016, ja niiden vieminen käytäntöön onkin sitten kiireellinen tehtävä. EK:n visio tulevaisuuden improvisoivasta työelämästä asettuu 2020-luvulle, joten koulutusjärjestelmän olisi muututtava todella nopeasti.
Mitä mieltä olet Hakkaraisen toteamuksesta, että ”luovuus on pitkäjännitteistä työskentelyä jonkin kohteen kanssa”, eikä esimerkiksi ominaisuus tai luonteenpiirre? Minä olen alkanut pohtimaan tätä, enkä kyllä heti pysty tätä näkemystä kokonaan sulattamaan.
Tämä on kiperä kysymys, tai ainakin tuntuu vaikealta selittää. Hakkarainen perustaa käsityksensä toiminnan teoriaan, jonka kantava ajatus on se, että inhimillinen toiminta ei ole pelkästään psykologinen eikä sosiaalinen ilmiö. Juuri toiminta, ja erityisesti toiminnan kohde yhdistää psykologisen ja sosiaalisen. Yksittäinen toimija on, olkoon kuinka luova nero hyvänsä, aina riippuvainen ympärillä tapahtuvasta toiminnasta. Luovuutta voi arvioida Eskolan jossain artikkelissaan esittämän vertauskuvan pohjalta: onko se kalan ominaisuus, liittyykö se mereen vai onko se uimista toimintana? Hämärää?
Minä olen Hakkaraisen kannalla. Vaikkapa kuvanveistäjän toiminnan kohde voi olla kivilohkare, josta hän luovan prosessin avulla loihtii taideteoksen. Hän on tuskin kuitenkaan kantanut yksin lohkaretta paikoilleen, tehnyt työkaluja tai tyhjästä nyhjäissyt ideaa siitä, että taidetta ylipäätään kannattaa tehdä. Myös lopputulos olisi ilman sisältöä, ellei sitä olisi katsomassa joukko ihmisiä, jotka yhteisen kulttuurisen tiedon kautta ymmärtävät sen arvon.