Avainsanat

, , , , , , , , , , ,

Pienimuotoisessa tieteilijöiden piirissämme minulla oli keväällä tilaisuus olla kuuntelemassa professori Sami Moision puhetta Suomen aluepolitiikan kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Puhe perustui hänen tuoreeseen kirjaansa Valtio, alue, politiikka, joka kannattaa lukea, jos haluaa perehtyä aluepolitiikan kehitykseen ja tulevaisuuteen. Tuo keväinen tapaaminen palautui mieleeni, kun keskustelimme hiljattain perusopetuksen rehtoreiden kanssa peruskoulun tulevaisuudennäkymistä ja opetusteknologian käytöstä.

Koulutuksen tasa-arvo on polttava kysymys. Kuva PSHoudini http://www.mymodernmet.com/profiles/blogs/miguel-p-pshoudini-animal-photo-manipulations

Juttutuokiossamme totesimme yksissä tuumin, että tämän hetkinen taloudellinen niukkuus uhkaa peruskoulun myötä saavuttamaamme koulutuksen tasa-arvoisuutta. Yksi syy tähän on se, että tiukan talouden ja säästöjen nimissä on siellä täällä ryhdytty järjestämään opetusta tuntikehyksen minimissä. Tämä saattaa pahimmillaan johtaa siihen, että osa oppilaista on keskiasteen koulutukseen pyrkiessään perusopinnoissaan jopa vuoden jäljessä niistä, jotka ovat saaneet opetusta tuntikehyksen maksimimäärän. Tämä ei voi olla näkymättä heiden mahdollisuuksissaan menestyä jatko-opinnoissa. Aluepoliittinen pulma tämä on siksi, että taloudellisesti tiukilla olevia kuntia on eniten valtakunnan reuna-alueilla, jotka muutenkin ovat joutuneet sivuraiteelle aluepoliittisessa kehityksessä. Tämä kehitys on johdonmukainen suhteessa Sami Moision esittämään tulevaisuudenkuvaan metropolivaltiosta, jossa Suomea kehitetään suurkaupunkipolitiikan keinoin. Moision esittämä tulevaisuudennäkymä on yhdenmukainen professori Pekka Himasen edellisen hallituksen tilauksesta tekemän tulevaisuusselvityksen kanssa. Himanenkin visioi, että Suomessa tarvitaan väestön ja älykkyden keskittymiä, joissa syntyy muinaisen Kreikan kaltainen agora-ilmiö – ajatusten keskittymä, joka synnyttää innovaatioita.  Harmi kyllä, ’Kukoistuksen käsikirjoituksen’ verkkoversio ei näytä toimivan – tuokin kirja on lukemisen arvoinen näkemys kansakuntamme tulevaisuudennäkymistä.

Moisio tai Himanen eivät juuri pohdi tieto- ja viestintätekniikan vaikutuksia valtakunnan kehitykseen, mikä saa minut hieman varaukselliseksi näiden visioiden suhteen. Miksei kävisikin niin, että teknologian avulla muodostuu valtiollisten keskittymien sijaan entistä globaalimpia virtuaalisia metropoleja tai agoroita. Aika näyttää, ovatko nämä kehityssunnat rinnakkaisia vai peräti vastakkaisia.

Peruskouluun palatakseni, sillä on muitakin haasteita kuin tiukkeneva talous: kolmiportainen tuen malli, inkluusio ja valtakunnallisten opetussuunnitelmien uudistaminen ohjaavat perusopetusta uudistumaan ja muuttamaan opetusmentelmiä. Tässä suhteessa vaihtoehtoja näyttää olevan lukuisia. Esimerkiksi samanaikaisopetus (kaksi opettajaa luokassa), koulunkäynninohjaajien lisääminen (joka pitkällä tähtäimellä nähdäkseni edellyttäisi tämän ammattiryhmän koulutustason nostoa ammattikorkeakoulutasolle) ja erilaiset yhteisölliset oppimismentelmät voisivat olla tällaisia ratkaisuja. Tällaisia kokeiluja näyttää olevan meneillään yhä enemmän. Pohdimme rehtoreiden kanssa myös opetusteknologian mahdollisuuksia näissä haasteissa ja totesimme, että opetusteknologian avulla saattaisi olla mahdollista parantaa reuna-alueilla asuvien nuorten mahdollisuuksia saada opetusta harvinaisemmssa oppiaineissa. Opetusteknologia saattaisi tarjota muitakin mahdollisuuksia opetusmenetelmien muuttamiseen ja hyödyttää esimerkiksi oppilaita, joilla on syystä tai toisesta hankaluuksia opiskella luokkatilanteissa.

Yhden varjopuolen huomasimme opetusteknologian nykyistä laajemmassa hyödyntämisessä: kuinka teknologian avulla hajautetussa opetuksessa on mahdollista oppia sosiaalisia taitoja, joita koulussa muuten opitaan? Yhteydenpito virtuaaliseti tuskin riittää tähän tarpeeseen.

Miten sosiaaliset taidot kehittyvät? Kuva Jeremy Geddes http://www.mymodernmet.com/profiles/blogs/jeremy-geddes-exhale