Avainsanat

, , , , , , , , ,

Maailma on täynnä eri suuntiin vetäviä muutoksia. Aikaansa seuraava näkee niitä vaikkapa Euroopan tasolla, jossa toisaalta integroidaan itsenäisiä kansallisvaltioita suuremmaksi kokonaisuudeksi, Euroopan unioniksi – jonka yksi perusperiaate on subridiariteetti- eli läheisyysperiaate. Toisaalta siis haetaan suuruuden etuja mutta samalla ajatellaan, että päätösten pitäisi tapahtua lähellä ihmisiä ja koskettaa läheisesti ihmisten elämää.

Aivan samanlaista kaksisuuntaisuutta voi havaita työelämässä, jossa suuruuden ekonomialla halutaan lisätä tehokkuutta ja samaan aikaan ajatellaan, että yksittäiset työntekijät ja työntekijöiden tiimit ottaisivat vastuuta työstä ja toiminnasta yhä enemmän.

Launis & Pihjaja (2007) nimittävät tällaisia, eri suuntiin vieviä muutoksia epäsynkroneiksi tai epäjatkuvuuksiksi. Sekä Euroopan että työelämän tasolla näyttää ainakin päällisin puolin olevan niin, että päätöksiä tehdään suuruuden ekonomian perusteella ja läheisyysperiaatteen tai työntekijöiden ja työtiimien näkökulma jää huomiotta. Onko joku huomannut, että EU:n läheisyysperiaatetta toteutetaan käytännön tasolla? Entä kuinka käytännössä työntekijöiden ja työtiimien työhyvinvoinnista – siitähän työn käytännön tasolla myös on kysymys – kannetaan huolta?

Totta tosiaan!

Huomaan paljon yhtäläisyyksiä nykyisen työelämän käytäntöjen ja Kreikan talouskriisin hoitamisen välillä. Yksi sellainen liittyy päätöksentekoon. Kaikki ymmärtävät – varmasti myös kreikkalaiset itse – että jotain on tehtävä. Päätökset vain tehdään keskushallinnon tasolla, käytännössä kuulematta kansalaisia. Näinhän olemme tottuneet toimimaan myös työelämässä: suunnittelijat suunnittelevat, johto päättää ja työntekijät toteuttavat. Toisenlaisiakin käytäntöjä on, ja Ahonen  kuvaa tässä artikkelissa erästä sellaista, etsivää oppimista.

Suuruuden ekonomian ja läheisyysperiaatteen välillä on melkoinen jännite. Kreikan tapauksessa se purkautuu mellakointina kaduilla ja työelämässä se näkyy työhyvinvoinnin ongelmina. Suuruus ja läheisyys eivät välttämättä kuitenkaan sulje toisiaan pois. Pohjimmiltaan kyse voi olla siitä, kuinka keskittämisen yhteydessä sovitaan säännöistä, joilla turvataan kansalaisten tai työntekijöiden mahdollisuus tulla kuulluksi ja osallistua toiminnan kehittämiseen. Sellaisia sääntöjä tarvitsisimme kipeästi työhyvinvnoinninkin kehittämisessä.

Suuruuden aika meni jo?