Avainsanat

, , , , , ,

Olen muutamaan otteeseen hyödyntänyt EK:n Oivallus-hankkeen loppuraporttia eri yhteyksissä, kun on ollut tarpeen tutkiskella tulevaisuuden työelämän ominaisuuksia. Aivan hiljattain huomasin, kun keskustelin työn muutoksista julkisia palveluita tuottavissa organisaatioissa työskentelevien työntekijöiden kanssa, että työn nuotittomuus on oikeastaan jo nyt arkipäivää lukuisilla työpaikoilla. Palvelutyössä (jota suurin osa työstä nykyisin on) tarvetta improvisointiin tuottaa asiakkaiden vaihteleva palvelun tarve. Toistuvasti tulee esille, että työpaikoilta kuitenkin puuttuu improvisoinnin mahdollistava pohja. Sujuvan jatsin sijaan päädytäänkin joskus soittamaan irrallisia sooloja, joten ei ole ihme, jos toiminta työpaikoilla on ajoittain kaoottista. Toisaalta: EK:nkin toteamus on se, että uudet ideat ja innovaatiot syntyvät rajapinnoilla, ja niitähän kaaoksessa syntyy! Yksittäisinä sooloina innovaatiot jäävät kuitenkin hiljaiseksi, kunkin työntekijän henkilökohtaiseksi tiedoksi.

Työn toteuttamistavat pohjautuvat yhä paljolti teollisen massatuotannon tai massapalveluiden tapaan tuottaa tavaroita ja palveluita, vaikka samaan aikaan on halua ja tarvetta tuottaa laadukkaita ja asiakaskohtaistettuja palveluita. Tuon tuostakin törmää tilanteisiin, joissa vakiintuneeseen, ositettuun työnjakoon pohjautuvaan käytäntöön pohjautuen suunnittelijat ja työnjohto toteuttavat omaa osaansa ositetusta työstä, pohtivat mielestään hyviä työn tuottavuutta ja tehokkuutta parantavia ratkaisuja ja työntävät niitä perustyötä tekevien työntekijöiden harmiksi työpaikoille tihenevään tahtiin. Oivallus-hankkeen loppuraportti on siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että siinä näytetään kyllä oivallisesti tulevan kehityksen suunta, mutta ei oteta kantaa siihen, miten työelämässä käytännössä toimitaan, että nuotiton työ sujuisi työhyvinvoinnin (tai luovuuden ja tuottavuuden) kannalta tarkoituksenmukaisella tavalla.

Työn tuottavuus- ja tehokkuusvaatimukset ovat siinä määrin kovia, että työpaikoilla työprosessit ovat tiukasti mitoitettuja ja tarkkaan käsikirjoitettuja, eikä niissä monestikaan oteta huomioon työn suunnitteluun, luovaan ideointiin ja työssä ilmenevien ongelmien ratkasuun tarvittavaa aikaa. Nykyisin työn nuotittomuus tuntuu usein näyttäytyvän kaoottisena ryntäilynä paikasta toiseen, ja siitä kerrotut tarinat kuulostavat pikemminkin hard core-heavyltä kuin sointuvalta jazz-improvisaatiolta. Työpaikoilla moshataan pikemmin kuin hivellään patinoitunutta läskibassoa.

Kuvaava esimerkki tällaisista jännitteistä sattui silmiini muutama päivä sitten, kun selailin iGoogleen asentamiani uutissyötteitä. Talouselämä-lehdessä oli hyvin kriittinen kirjoitus avokonttoreiden hyödyistä ja haitoista, jossa lyhyesti tiivistäen näkyi selvä ristiriita taloudellisuuden ja standardoinnin vaatimusten ja työn sujuvuuden ja luovan ajattelun mahdollistamisen välillä. Lyhyellä tähtäimellä – ja kiinteistöjä omistavien vuokranantajien edun nimissä – avokonttorit ovat tuottoisa ratkaisu, mutta työhyvinvoinnin, työn sujuvuuden ja työskentelyyn keskittymisen kannalta hieman pidemmällä tähtäimellä arvioituna lopulta kehnohko tilajärjestely. Toinen vastaava esimerkki on kunnallisen palvelutuotannon ulkoistaminen. Talouselämälehti kirjoittaa tästäkin: useassa kunnassa on havaittu, että aikanaan säästösyistä ulkoistetut palvelut ovatkin tulleet ennenpitkää kalliimmiksi kuin omana tuotantona toteutetut. Esimerkkejä löytyy terveydenhuollosta, ateria- ja puhtauspalveluista, puistojen ja kiinteistöjen hoidosta jne.

Niin, se luova tila? Mistähän se löytyisi, kun luovuuteen ja innovointiin ei tunnuta juuri kiinnitettävän huomiota tilojen tai työn suunnittelussa? Luulen, että luovuus kukkii parhaiten yhteisillä lounastauoilla, kahvitunneilla tai työajan jälkeen oman saunan lauteilla lempeissä löylyissä. Kehitys näyttäsi siis menevän siihen suuntaan, että työ ulottuu alueille, joita olemme tottuneet pitämään omana aikanamme. Näinköhän pian näemme senkin ajan, että voimme pohtia tai peräti hoitaa omia asioitamme työn lomassa niin, että joustavat tuotantotavat joustavat molempiin suuntiin. Luova tila edellyttää joustavuutta niin ajatusten, tilojen kuin ajankin suhteen. Ajan joustot lisäävät luovuuden ja tuottavuuden ohella tutkitusti myös työhyvinvointia, kuten  Alamursula (2006) väitöskirjassaan osoitti.