Avainsanat

, , ,

Olemme Edutool-opinnoissa oman pienryhmämme kanssa pohtineet kiivaasti, miten voisimme parantaa yhteisöllistä oppimistamme. Aihe on haastava, koska siihen jo itsessään sisältyy ristiriita: ryhmän jäsenet ovat tehneet huomioita siitä, että yhteisöllinen oppiminen ei ole aiemmissa pienryhmätehtävissä toteutunut parhaalla mahdollisella tavalla. Opintojen edetessä lisääntynyt tieto yhteisöllisestä oppimisesta on siis herättänyt tiedollisen ristiriidan sen välillä mitä yhteistyössä on tapahtunut ja mitä se voisi olla. Ryhmä on katsonut tarpeelliseksi lähteä ratkaisemaan tätä tiedollista ristiriitaa, jotta yhteisöllinen oppiminen paranisi. Yhteisölliseen oppimiseen liittyvät teemat ovat johdattaneet minut laatimaan tätä artikkelia, josta taitaa tulla monipolvinen ja pitkä kirjoitelma.

Keskeisiä teemoja yhteisöllisessä oppimisessa ovat tekemiemme selvitysten perusteella persoonallisuus, roolit ja statukset, asenne ja sitoutuneisuus, motivaatio ja vuorovaikutuksen laatu. Lisäksi pohdimme toiminnan symmetrisyyttä ryhmän jäsenten tietojen ja taitojen kannalta sekä osallisuuden suhteen. Myös toiminnan vertikaalisuus ja horisontaalisuus eli samanaikaisuus ja osittaminen ovat tullut esille.

Näiden kaikkien näkökulmien ottaminen huomioon ryhmän toiminnassa on haastavaa, mutta yhteisöllisen oppimisen kannalta selvästi välttämätöntä. Näyttää myös siltä, että nykyajan työelämässä juuri yhteisöllisen oppimisen taidot ovat ydinosaamista. Olemme siirtyneet jälkiteolliseen yhteiskuntaan, jossa keskeinen kilpailutekijä on osaaminen. Osaamisen laatukin on muuttunut: toisaalta edellytetään monen alan asiantuntijuutta ja toisaalta eritystä asiantuntemusta jollain alalla. Näiden yhdistelmänä asiantuntijuus taitaa löytyä parhaiten juuri yhteisöllisestä oppimisesta.

Työpaikan intrassa oli sopivasti linkki Talouselmä-lehden blogiin, jossa käsitellään yhteisöllisen oppimisen teemaa: yhteisöllistä oppimista ahtausalalla. Blogin teemaan liittyen huomautan, että häiriöt ja konflkiktit mielletään vieläkin usein yksilöiden ongelmiksi, joihin vaikutetaan yrittämällä korjata yksilöiden toimintaa. Osittain tästä syystä niiden käsittely onkin vaikeaa. Jos lähdemme virheen sattuessa etsimään syyllistä, syyllisen löytyessä yritämme korjata syyllisen toimintaa ja toiminnan kokonaisuuden korjaaminen unohtuu helposti. Lopulta virheistä saadaan aikaan myös konflikteja, ja yhteinen oppiminen muuttuu yhä hankalammaksi. Näin ollen oppimisen sujumiseksi olisi pohdittava oppimista yhteisöllisenä ilmiönä. Oppijoiden persoonallisuudella, rooleilla, asenteella, sitoutuneisuudella ja niin edelleen on tietenkin vaikutusta siihen, miten yhteisöllinen oppiminen onnistuu. Yhteisöllisen oppimisen toiminninan tasolla näitä ei silti tule nähdä yksilötasolla korjattavina ongelmina, vaan rakennettava yhteistyöstä sellaista, että edellä mainituilla asioilla ei ole ratkaisevaa merkitystä. Väitän tosin, että yhteisöllisyydella on motivoivaa voimaa jo sinänsä, koska se antaa mahdollisuuden osallisuuteen, johon massatuotteistukseen perustuvassa työelämässä on perinteisesti ollut liian vähän tilaa.

Jotta yhteisöllinen oppiminen ja osallisuus parhaiten toteutuisivat, on oppimisen oikeisiin yhteyksiinsä, eriteltävä tilanne ja sen syyt ja korjattava toimintaa. Valotan ajatusta esimerkillä: Yhteisöllisessä oppimisessa on merkitystä esimerkiksi kunkin ryhmän jäsenen elämäntilanteella, joka määrittelee paljon sitä, kuinka paljon aikaa oppimistoimintaan voi panostaa. Tällainen on tietenkin yksilöllinen ja sosiaalinen ominaisuus, jonka muuttaminen on vaikeaa, ellei jopa mahdotonta. Lapset täytyy kasvattaa, koirat ja kissat ruokkia ja ulkoiluttaa ja ihmissuhteille pitää löytyä aikaa. Kuinka tällaiset, yksilöllisiin elämäntilanteisiin liittyvät asiat pitäisi ottaa huomioon yhteisöllisessä oppimisessa? Sovitaanko työnjaollisesti, että joku panostaa yhteiseen tuotokseen vähemmän, kun lapsilla on korvatulehduskierre? Lasketaanko tavoitetasoa, jolloin kaikki työskentelevät vähemmän? Jaetaanko toiminnasta tulevat palkkiot osallistumisen mukaan? Kootaanko työryhmistä mahdollisimman samankaltaisia, että elämäntilanteiden vaihtelun vaikutus olisi minimoitu?

Nuo ovat vaikeita kysymyksiä, joiden ratkaiseminen on välttämätöntä, että yhteisöllinen oppiminen ja mahdollisimman tasaveronen osallisuus on mahdollista. Meitä ympäröivä maailma on monimutkainen – kuka ei olisi pysähtynyt kaupungilla liikkuessa miettimään, että kuinka kummassa tämä kokonaisuus pysyy kasassa? Minun harmikseni maailmamme on myös muuttunut aivan liiaksi taloudellisten arvojen ohjaamaksi, ja rahavallankin kahleista vapautuminen olisi suotavaa. Yhteisöllinen oppiminen onkin kaksiteräinen miekka: selvää tutkimusnäyttöä on olemassa siitä, että yhteisöllinen oppiminen parantaa työn tuottavuutta, kuten yllä olevasta linkistäkin ahtausalan työhön voi päätellä. Työn tuottavuutta parantamalla toisaalta palvelemme rahan valtaa – kahlitsemmeko siis itsemme aina vain tiiviimmin ja vaikeutamme vapauden saavuttamista? Näillä kysymyksillä päädymme suorinta tietä kriittisen kasvatusteorian äärelle. Mutta mistä siis pitäisi emansipoitua?