Avainsanat

, , , , , , ,

Finnsight 2015-raportti tiivistää osuvasti suomalaisen koulutusjärjestelmän ja työeämässä oppimisen haasteet: väestön ikääntyminen ja nuorten ikäluokkien pienentyminen, globalisaation pakottama jatkuva toimintojen tehostaminen, työn ja työsuhteiden luonteen muuttuminen, työtehtävien jatkuva uusiutuminen ja työn hallinnan muuttuminen asiantuntijuuden ja moniosaamisen suuntaan vaikuttavat muutossuuntina, joiden myötä on ennenpitkää – ja oikeastaan kiireen vilkkaa pystyttävä uudistamaan valtakunnan oppimisjärjestelmää kokonaisuutena.

Vuorovaikutteine Web 2.0 ja sosiokonstruktivistinen, kollaboratiivinen, oppijakeskeinen ja osallistava pedagogiikka 2.0 antaisivat mahdollisuuksia Finnsight-raportin kaipaamaan uudistumiseen, mutta oman kehittyvän työelämän oppimisen asiantuntijuuden kokemusten ja EDUTOOL-opintojen aikana käytyjen (myös Web 2.0-pohjaisten) kesäkusteluiden perusteella muutos on valitettavan hidasta. Yhtäältä on ehdottomasti kyse opettajien ja kouluttajien motivaatiosta uudistua ja uudistaa mentelmiä ja ottaa tilanteen vaatiessa käyttöön oppimisteknologisia apuvälineitä ja toisaalta tulee esille myös rakenteellista jäykkyyttä, joka näkyy vaikkapa niukkenevina resursseina, suurenevina opeturyhminä tai työelämässä yhteiseen oppimiseen käytetyn ajan niukkuutena.

Melko synkältä vaikuttaisi, ellei tosiaan olisi näkyvissä merkkejä myös siitä, että oppimistieteen havaintoja on alettu hyödyntää yhä enemmän. Jonkin verran haetaan siis oppimiseen käsitteiden ymmärtämistä pinnallisen faktatiedon jakamisen sijaan, etsitään laajoja tiedollisia kokonaisuuksia yksityiskohtien asemasta, sovelletaan tietoa käytäntöön ja otetaan käyttöön yhteistoiminnallisia oppimismentelmiä. Oppimistieteen havaintojen mukaan tehokkaimmat oppimisympäristöt ovat oppijan tarpeisiin sovellettuja, mahdollistavat hajautettujen tiedon lähteiden käytön, perustuvat yhteistoiminnallisuuteen ja oppimisen tuloksia arvioidaan käsitteiden ymmärtämisen eikä yksityiskohtien omaksumisen valossa. Pedagogiikka 2.0:n periaatteista tuntuu näiden ohella kiinnostavimmalta sosiokonstruktivistisen oppimisnäkemyksen periaatteden soveltaminen. Oppiminen siis nähdään kohteellisena toimintana, joka vieläpä kehittyy ja muuttuu oppimisen myötä – juuri niinhän vaikkapa työelämän oppimisessa asioiden tulisi edetä, jotta ympärillä olevien muutosten paineissa työ sujuisi parhaalla mahdollisella tavalla, olisi tuottavaa ja tuottaisi työntekijöille myös työhyvinvointia.

Äsken päättyneen verkkokeskustelun perusteella tämän hetken oppimisen haasteena on se, että aiemman pedagogisen mallin mukaan koulutetut oppijat ovat oppineet odottamaan valmiita ratkaisuja ja oppimaan faktatietoa – siinä tapauksessa siis, että henkilökohtainen mieli oppimiseen ylipäänsä on herännyt. Olisikohan pedagogiikka 2.0 myös viisasten kivi, joka vähentäisi nuorten syrjäytymistä koulutuksesta ja aikuisten syrjäytymistä työelämästä. Luulenpa, että osaltaan voisi olla, koska ohjaavan ja kuntouttavan toiminnan kautta nykyisestä koulutusjärjestelmästä ja työstä syrjäytyneitä on pystytty kiinnittämään koulutukseen, työhön ja yhteiskuntaan. Nykyisin tällaiseen tarvitaan työnjaollisesti eriytyneitä organisaatioita, oppilaanohjausta, kuntoutusta, joskus koulukoteja jne. Mikseipä ainakin osa erityisorganisaatioiden työstä voitaisi sisällyttää sosiaalisen konstruktivismin ja yhteistoiminnallisuuden avulla tavanomaiseen koulutukseen? Ja miksipä esimiehet ja työnjohto työpaikoilla eivät voisi osaltaan toimia myös oppimisen ohjaajina ja valmentajina? Ja mikseivät työntekijät voisi yhä uudelleen motivoitua laajentamaan osaamistaan, syventämään asiantuntijuuttaan ja tarvittasessa vaihtamaan ammattia yhä uudelleen? Kyllähän noita asioita tapahtuu jatkuvasti, mutta nämä ilmiöt vaikuttavat vielä olevan hivenen sattumanvaraisia – kiinni yksittäisten opettajien, kouluttajien ja organisaatioiden halusta ja kyvystä toteuttaa tarvittavia muutoksia.

Suomen koulutusjärjestelmä on tienristeyksessä. Näin toteaa Taloussanomien lyhyt uutinen. Toivotaanpa, että risteyksessä valitaan oikea tie.