Avainsanat

, , , , , ,

ENSIMMÄISET POHDINNAT Leen ja McLoughlinin artikkelist Social Software and Participatory Learning.

Tässä aluksi taitaa olla helpointa alkaa etätyöskentely pohtimalla työn kohteena olevien artikeleiden sisältöä ihan vain artikkeli kerrallaan ilman sen kummempaa synteesiä tai yhteenvetoa. Aloitin aihepiiriin tutustumisen ennakkoonkin jo kesällä, mutta kaupunginkirjastosta löytämäni kirja ’Kolme säiettä kasvuun’ (Leppisaari-Johnson-Kleimola, toim.) ei oikeastaan antanut koulutusteknologiasta kovinkaan paljoa muuta tietoa kuin erilaisia hankekuvauksia. Toki oli kiinnostavaa huomata, että melko kauan erilaisia verkkopohjaisia välineitä on oppimisen tukena jo käytetty. Huomattavasti kiinnostavampaa oli siinä vaiheessa lukea täydellisestä oppimisesta (Engeström) ja uudistavasta oppimisesta (Mezirov ym.) , jotka antoivat pohjaa pohtia sitä, mihin teknologiaa oppimisen välineenä voisi olla tarpeen hyödyntää. Teknologia on väline, ja oppiminen on jotain muuta kuin pelkkää välineiden käyttöä ja sen oppimista.

EDUTOOL-lukulistalta löytyvä teknologisista affordansseista – käyttömahdollisuuksista – kertova artikkeli (Lee&McLoughlin) antoi ensimmäiseksi jännittävän näkökulman siitä, kuinka monella tasolla teknologisia apuvälineitä käytetään sosiaalisessa toiminnassa. Useita niistä olen tullut jo käyttäneeksi itsekin, mutta lukuisia affordansseja on vielä kokeilemattakin. Teknologiset affordanssit näyttävät olevankin juuri mahdollisuuksia, joita kukin voi hyödyntää omien tarpeidensa ja kiinnostustensa mukaisesti. Omakohtaisena esimerkkinä löytyy luontevasti tämäntapainen blogi/digitaalinen portfolio. Olen toki tiennyt, että tällaisia mahdollisuuksia on olemassa, mutta affordanssiin tarttuminen ei ole ollut mielekästä aikaisemmissa toiminnoissa. (Täytynee jossain vaiheessa palata tuohon toiminnan käsitteeseen, jota koetan käyttää järjestelmällisesti toiminnanteoreettisena käsitteenä). Omassa työtoiminnassa on pikemminkin ollut tarpeen salassapito ja luottamuksellisuus kuin tiedon jakaminen, ja onhan siitä ollut omat hankaluutensakin toiminnan tuloksen kannalta. Myöskään harrasteissa en ole ollut niin syvällä, että olisin kokenut mielekkäänä ideoiden ja ajatusten jakamisen muille. Vaikkapa ruuan piiristä olen kuitenkin hyödyntänyt paljonkin muiden tekemiä blogeja ja jakamia reseptejä ja ruuanlaittovinkkejä.

Toinen oivallus oli se, että olemme tosiaan web2.0 -aikakaudella. Nähtävästi se merkitsee ennenpitkää siirtymistä yhä syvemmälle Mika Mannermaan kuvamaan ubiikkiin yhteiskuntaan (’Jokuveli’), jonka alkuaikaa nyt jo elelemme. Yhteiskunnassa on huomattavan paljon rakenteita, jotka ovat peruja menneiltä teollisuus- ja jopa maatalousyhteiskunnan ajoilta, mutta ne rapautuvat ja purkautuvat yhä avoimemman, kaksisuuntaisen web2.0:n myötä – vähintäänkin todennäköisesti ja ainakin toivottavasti. Pedagogiikka 2.0 on yksi muutos, jonka pitäisi jo kiireen vilkkaa alkaa näkyä koulutuksessa, opetuksessa ja oppimisessa. Toinen kaikkia koskettava esimerkki olisi vaikkapa yhteiskunnallinen vaikuttaminen: poliittiset puolueet ja niiden kautta vaikuttaminen ovat historiallisesti saaneet alunsa  maatalousyhteiskunnan aikaan ja kehittyneet teollisessa yhteiskunnassa. Nykyisenkaltaisessa oppimisyhteiskunnaksikin sanotussa maailmassa ne taitavat olla jo vähän vanhentunut tapa vaikuttaa, ja web2,0 mahdollistaa aivan toisenlaisen, suoran vaikuttamisen asioihin. Molemmissa tapauksissa muutosta hidastavat historialliset jäänteet, joiden purkautuminen näyttää olevan hidasta. Muutoksia koulumaailmassa kuulostaa hidastavan yhtenä insitutionaalisena jäänteenä ikääntynyt TES, jonka taakse toisaalta pääsee helposti piiloutumaan niin, että ei ole pakko pohtia omaa toimintaansa ja omaa motiiviaan muuttumiseen ja tarvetta uudistavaan oppimiseen.

Eipä haitanne, jos listaan tähän tuon pedagogiikka 2.0:n keskeiset edellytykset:

1) Kirjoittajat korostavat tarvetta sosiaalisen konstruktivismin periaatteiden käyttöön opetuksessa. Olen tästä samaa mieltä: oppiminen tapahtuu toiminnanteoreettisesti tulkittuna aina toiminnassa, ja aktiivinen – lähikehityksen vyöhykkeellä –  osallistuminen takaa paremmat tulokset kuin passiivinen tiedon vastaanottaminen.

2) Oppimistoiminnan tulisi olla oppijakeskeistä Tässäkin yhteydessä lähikehityksen mukainen toiminta on tärkeää.

3) Kriittinen komponentti on aktiivinen osallistuminen/osallistaminen, jossa oppijat, ohjaajat, asiantuntijat ja yhteisöt osallistuvat kaikki oppimistoimintaan. Kirjoittajat korostavat tässä yhteydessä avoimuutta ja tiedon jakamista, joka on varmasti paikallaan. Tässä suhteessa alan tiedostaa omassa oppimisessa kriittisen tiedollisen ristiriidan: on pakko oppia entistä avoimemmaksi, vähemmän itsekriittisesti mutta samalla pohdittava koko ajan tarkasti, millaista tietoa voi milläkin foorumilla jakaa. Web2.0 antaa mahdollisuuden myös ylittää järkevän tiedon jakamisen rajat.

4) Neljäs tärkeä elementti on oppimaan oppiminen. Tästäkin olen kirjoittajien kanssa täydellisesti samaa mieltä. Nopeat muutokset työssä ja yhteiskunnassa nostavat esiin tarpeen jatkuvaan oppimiseen ja erityisesti jatkuvaan ekspansiiviseen oppimiseen. Tässäkin on havaittavissa huomattavia ristiriitoja koulutuksen ja työelämän institutionaalisten, historiallisesti kehittyneiden rakenteiden ja ubiikin ajan vaatimusten välillä. Keskeinen asia oppimaan oppimisessa on myös taito motivoitua oppimaan jatkuvasti uutta – motivaation rakentaminen saattaa olla keskeinen itsesäätelytaito, johon jokaisen oppijan on syytä kiinnittää jatkuvasti huomiota.

Taidan palata noihin pedagogiikka 2.0 teemoihin tämän oppimisprojektin aikana toistuvasti. Tästä etätyöskentelystä syntynee vielä tuonnempana vähän yhteenvetoakin, kunhan artikkeleiden sisältöä ennättää vielä sulatella.