Vajaakuntoiset ovat vieläkin keskuudessamme

Avainsanat

, , ,

Puheissa piilevät salatut ajatukset

Nykyisin vallalla olevien talousteorioiden mukaan ihmiset tekevät päätöksiä rationaailisesti pontimenaan erilaiset kannustimet. Ne voivat olla joko palkkioita tai sanktioita – molempien ajatellaan ohjaavan ihmisten toimintaa. Neurotieteellinen ja käyttäytymistaloustieteen tutkimus on kuitenkin tuonut esille sen, että ihmiset toimivat paljolti tunteiden, automaattisten ajatusten ja vieläpä ajatusvinoutumien pohjalta. Voimme yrittää hallita näitä, jonkin verran vaikuttaakin niihin, mutta suurimmaksi osaksi toimimme automaatin tapaan sisäisen puheemme ohjaamina. Tätä sisäistä puhetta emme yleensä tiedosta.

Yhteiskuntammekin näyttää muodostuvan tällaisista automaattisista toiminnoista, joita ei yleensä juuri kyseenalaisteta. Näiden automaattisten, piilossa olevien rakenteiden kriittinen pohdiskelu kuitenkin on tärkeää, kun haluamme kehittyä yhteiskuntana ja ihmisinä. Viime aikainen keskustelu ”työttömyyden syvästä ytimestä” tuo esille erään tällaisen piilevän rakenteen. Keskustelu on kääntynyt merkillisellä tavalla puheeksi vajaakuntoisten vaikeasta työllistämisestä. Tällä vuosituhannella on keskusteltu pikemminkin osatyökykyisistä, ja tuo siirtymä takaisin käyttämään termiä ’vajaakuntoiset’ tuo koreasti esille yhteiskunnassa piilevät asenteet niitä kohtaan, joilla on vika, vamma tai sairaus, joka hankaloittaa työelämässä selviytymistä tai työllistymistä. Esimerkiksi tässä YLE:n uutisessa nuo kaksi termiä poukkoilevat suloisessa sekamelskassa. Samaa sarkaa kyntää Helsingin sanomat kahdella artikkelillaan. Tämä on mainio esimerkki huonosti kirjoitetusta hyvästä uutisesta (eli miksi ihmeessä kirjoittaja puhelee ’vajaakuntoisista’). Tämä taas on mitä mainioin näkökulma aihepiiriin, ja artikkelissa kirjoitetaan aiheesta tämän vuosituhannen termein. Eipä ihme, kun siinä haastatellaan osatyökykyistä mutta menestynyttä yrittäjää – hänen kaltaistaan olisi vaikea tituleerata vajaakuntoiseksi.

 

Vähempikin saa suun mutruun!

Tähän soppaan on iskenyt lusikkansa myös työministerimme, joka on lyönyt hanskat tiskiin ja puhelee siitä, että osa työnhakijoista – ilmeisesti nuo ’vajaakuntoiset’ – pitäisi vapauttaa työn hakemisesta kokonaan. Ymmärrän kyllä ajatuksen taustat, mutta en siitä seuraavia toimia. Pitkäaikaistyöttömien joukossa on varmasti henkilöitä, joiden on vaikea enää työllistyä, mutta enemmistö on todennäköisesti sellaisia, joiden tilannetta ei ole kokonaisvaltaisesti selvitetty. Työministerin sanoin heitä ei ole ”laitettu oikeisiin toimenpiteisiin”. Tuo sitaatti vain korostaa piilevää ajatusta siitä, että vajaakuntoisten on samalla vajaavaltainen ja hänet pitää jotenkin laittaa oikeaan paikkaan.

Miksei asioista puhuta oikeilla nimillä?

Kirjoitin jokunen vuosi sitten postauksen postauksen osatyökykyisyydestä. Sen jälkeen takana on jo parikin valtakunnallista projektia, joiden tavoitteena on ollut osatyökykyisten aseman parantaminen työelämässä. Kuten huomaamme, kehitystä ei näköjään ole juuri tapahtunut.

Minä olen siirtynyt tässä välillä työssä olevien osatyökyisten parista työelämän ulkopuolella olevien työntekijöiden ammatilliseen kuntoutukseen. Näkökulma osatyökykyisyyteen on siinä hieman muuttunut. Lukuisten psykologimme, Jyrkin, kanssa käymiemme keskusteluiden perusteella olisin valmis kokonaan luopumaan myös osatyökykyisyyden käsitteestä. Kuten tuossa aiemmassa postauksessani kirjoitin, jokainen meistä on jossain työuransa vaiheessa jostain syystä osatyökyinen – miksi siis pistäisimme osatyökykyisyyttä poikkeavana, erityisenä ilmiönä, johon pitäisi puuttua erityisin toimin? Kaikissa työtoimintaan liittyvissä poikkeustilanteissa työpaikoilla pitää joka tapauksessa suunnitella töitä, pohtia työnjakoja uusiksi, kehitellä työn hallinnan välineitä ja ennenkaikkea sopia sääntöjä siitä, miten toimitaan.

 

Kenelle tässä nauraisi?

Lukuisten erilaisilla työpaikoilla käymieni keskusteluiden perusteella minusta vaikuttaa siltä, että eräänlainen osatyökykyisten eristämiskäytäntö on työelämässä vakiintunut ilmiö. Varsinkin henkilöt, joilla on pitkäaikaisia työssä selviytymisen ongelmia näyttävät joskus joutuvan hitaaseen kierteeseen, joka johtaa työelämän syrjäkujille. Kun lääketiede pyrkii keksimään aina vain parempia hoitomuotoja, pyrkivät lääkärit tietenkin hoitamaan aina vain paremmin. Hoidon kestäessä työntekijä on tavallisesti poissa työstä, ja jos hoito kestää pitkään, pelkästään se voi johtaa työstä eriyttävälle polulle. Tällä polulla huomio kiinnittyy  heikkouteen, eikä huomata pohtia niiden vahvuuksien ja voimavarojen pohjalle rakentamista, jotka ovat jäljellä. Eivät kaikki tällaiset jumitilanteet tietenkään ole lääketieteellisiä: syitä löytyy elämäntilanteesta, taloudesta, ammatillisesta kehityksestä, työn imun hiipumisesta jne. Yhteistä näille kaikille on se, että ne voivat johtaa työntekijän työelämän ulkopuolelle.

Osaltaan asioita mutkistaa työmarkkinoiden jäykkyys. Onhan perinteenä ollut se, että palkat nousevat kokemuksen karttuessa, kun työn tuottavuuskin siinä paranee. Olen kuitenkin vuosien varrella tavannut lukuisia työntekijöitä, jotka ovat huomanneet vikojen, vammojen ja sairauksien lisääntyessä, että olisi mukavaa vähentää työtahtia, keventää töitä ja saada vaikkapa vähän enemmän vapaata. Moni kuitenkaan ei ole ensimmäisenä valmis tinkimään palkkatasosta tällaisessa tilanteessa. Työnantajat pyrkivätkin usein viimeiseen saakka mukauttamaan työtä työterveyshuollon on avustuksella, mutta joskus päädytään lopulta tilanteeseen, jossa työtä on mukautettu niin paljon, että se ei ole työntekijälle mielekästä eikä työnantajalle kannattavaa. Olen tavannut työntekijöitä, jotka kertovat, että vasta tuolloin ryhdytään kunnolla pohtimaan ammatillisen kuntoutuksen mahdollisuuksia ja keinoja hakeutua työhön, joka on terveydentilalle soveltuvaa. Ja ne, jotka ovat tällaisessa tilanteessa vaikkapa lyhentäneet työaikaa pienemmällä palkalla, ovat yleensä tyytyväisiä ratkaisuunsa.

Soveltuvia töitä löytyy, vaikka työntekijällä olisi hankalakin vika, vamma, tai sairaus. Tällaista tapahtuu silloin, kun työntekijän osaaminen ja motivaatio kohtaavat työnantajan tarpeet ja motivaation. Helppoa se ei toki ole – eivätkä julkisuuteen jälleen nousseet puheet vajaakuntoisten työllistymisen vaikeudesta asiaa yhtään edistä. Hankalimpiin tilanteisiin – ja vinkiksi työministerille – ratkaisuja voisi lähteä hakemaan toimijuuden esteitä purkamalla, kuten Jari Turunen Lääkärilehdessä kirjoittaa.

Mainokset